Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa…

Tein viikon ihmeteon tiistaina – kävin kirjastossa. Voisi käydä useamminkin. Siellä on niin rauhallista ja saa haalia itselleen niin paljon kirjoja ilmaiseksi kuin syli sietää. Tietysti itselleni iski paniikki kun ymmärsin että ne kirjat pitää viedä tiskille ja sitä rataa. Johan se kirjastotätikin katsoi niin ilkeästi kun tuppauduin keskeyttämään sen työt. Puhe sammalsi ja kädet tärisi, eikä tappava hiljaisuuskaan auttanut asiaa.

2 kirjaa onnistuin lainaamaan. Kiara Davenportin Tyynenmeren myrskyt ja John Douillardin Keho, mieli ja urheilu. Onneksi laina-aika päättyy vasta kuun lopulla koska olen aika onneton lukija. Sivu päivässä tyyliin. Lainauskäyntini motiivi oli alunperin hyvin leffamainen. Pulska tyttö menee kirjastoon ja lainaa suuren määrän urheilua koskevia kirjoja, joita sitten lukee kynttilän valossa 24/7 ja kirjojen oppeja noudattamalla hänestä tulee urheilijoiden eliittiä. Se kuulosti hyvältä idealta. Ja olen yhä sitä mieltä että homma saattaa toimia.

“Kuntoon ja huipulle kehon ja mielen iloisella yhteistyöllä! John Douillard romuttaa täydellisesti ‘no pain, no gain’-myytin. Tilalle hän antaa Suoritushurmion kaavan.” Näin lukee John Douillardin kirjassa. Aluksi kirja herätti kiinnostusta, joka sai lainaamaan sen. Sen jälkeen syntyi se pieni “kusetuksen makua?” ajatus. Olen vasta sivulla 93, mutta voin sanoa että minä uskon. Tyyppi puhuu minusta niin asiaa että aion todellakin kokeilla tämän metodeja. Kaverini on ainakin sitä mieltä että ihan kusetusta mutta ainahan voi kokeilla. Eikä niinkään välttämättä juuri ihan kirjaimellisesti vaan soveltaen omaan harjoitteluunsa. Kirja on julkaistu jo 1994, mutta Douillardillahan on nykyisin jopa oma facebook tunnus joten ei tämä nyt mikään ihan turha jätkä varmaan ole ;D. Jos tulosta syntyy niin mainostan kirjaa vielä uudestaan.

Kotiäiti?

Olen oikeastaan melko huono kokki/leipuri. Tänään kuitenkin sain aikaiseksi mielestäni aika hyvän pullapitkon. Äitini teki taikinan, mutta ei nyt tartuta pikkuseikkoihin. Teini-ikähän on “tunteellista aikaa”. Suututaan helposti, itketään helposti. Itse taidan olla juuri siinä korkeimmalla kohdalla. Itketään ilman syytä, sitä en ymmärrä mutta sille en myöskään mitään voi.

7-luokalle lähdettyä siirryttiin maailmassa askeleen kauemmas. Pikkukylästä kunnan keskustaan. Wou. Mutta on se oikeasti aika suuri muutos. Ihmis-skaala laajenee huomattavasti ja omat toiveet itsestään ja tulevaisuudestaan muuttuvat. Silloin päätin että haluan lähteä maailmalle. En pitänyt edes vaihtoehtona lähiseudulle jäämistä. Ajatus siitä että olisin opiskellut, hankkinut työpaikan jostain läheltä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia… Ei ikinä. Äitini nähdessäni pelkäsin päätyväni samanlaiseksi. Työssäkäyväksi äidiksi joka on päivät töissä ja illat siivoamassa ja kokkaamassa. Aina kun leivoin, siivosin tai kokkasin heräsi mielessäni suuri yökötyksen tunne. “En ole mikään kotiäiti!”. Usein jopa purskahdin itkuun.

Parissa vuodessa mielipide asiasta on muuttunut. Kokkaan – oujee, tulevissa asuinpaikoissani osaan tehdä ruoan itse. Siivoan – ihmiset eivät pidä minua iljettävänä roskissa eläjänä. Kotiäidiksi en halua, mutta kukapa tämän ikäinen haluaisi? Suunnitelmissani on kouluttautua kiinnostavaan ammattiin ja kierrellä maailmaa. Jos halu alkaa perheenäidiksi kasvaa niin mikäs siinä, katsotaan sitä sitten.

Ihrat yhä tallella

Zumba aikomuksiini ilmeni pieni pulma. Kaikkihan varmasti tietävät että Zumba on nyt aika kova sana, mutta että niin kova. Haluamalleni kurssille siis ilmoittauduttiin netissä. Varauksia sai alkaa lähettämään tiettyyn aikaan ja itse olin hommassa mukana n. 3 minuuttia yli. Sain 44 varasijan??!! Kurssille otettiin 50 ensimmäistä eli siis…. Olin 94 ilmoittautuja. Lisäksi koko ajan tuli lisää. Kaiketi tämä vain merkitsee sitä ettei paikkakunnallani järjestetä tarpeeksi halpaa tanssiliikuntaa aloittelijoille.

Siinä meni siis suunnitelmani. Koitan kuitenkin päästä johonkin toiseen liikuntaryhmään. Ehkäpä etsin Zumba paikan jostain muualta. Itseasiassa pakko. Tunnen itseni todelliseksi luuseriksi kun en saa raahattua itseäni liikkeelle. Varmaan viikkoon en ole käynyt edes yhdellä vaivaisella lenkillä!! Syytän siskoani – hän varastaa koiramme jok’ikinen päivä jolloin “unohdan” lähteä ulos, koska minulla ei käytännössä ole minkäänsortin pakottavaa tarvetta siihen. Ehkäpä ripustan kinkkusämpylän nenäni eteen vauhdin antajaksi. Ehdotuksia?

Nouskaamme

Vajosin itsesääliin. Viime päivinä en ole paljoa kirjoitellut. Elämänrytmi meni hetkeksi täysin sekaisin eikä mielessä pahemmin pyörinyt iloisia ajatuksia. Muut ihmiset eivät kiinnostaneet, koulunkäynti tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta eikä oikeastaan millään urheiluun liittyvällä ollut pienintäkään väliä. Tälläiset “puuskat” kiraimellisesti pilaavat elämäni. Jos on onnistunut saamaan ihmisille hyvän kuvan itsestään, niin vain hetkellinen masennus ja vittumainen käytös voi tahria sen. Kuten jossain sanonnassa tai vastaavassa ilmaistaan samaa asiaa: Ystävyyden rakentamiseen menee vuosia, mutta vain hetki sen tuhoamiseen. Alkuperäinen taisikin liittyä luottamukseen tai vastaavaan… joo… Koitan taas kiinnostua ihmisistä. Kirjoittelemattomuuteni voin selittää dominoteorialla. Päivän aikana häpeää itseään ja toimintaansa –> ihmisten tapaaminen synnyttää stressiä –> Kotona jalat kipeinä kävelemisestä + stressi puhkeaa = päänsärky –> vedän Buranaa ja bongaan Tv:stä jonkin olevinaan mielenkiintoisen ohjelman = en mene koneella. Ja jos jostain syystä menen, en kykene kokoamaan ajatuksiani jotta voisin kirjoittaa.

We will rise!

Masennuksesta huolimatta kävin rakkaan kaverini kanssa “shoppailemassa”. Rahat meni enkä käytännössä saanut mitään haluamaani. Lisäksi jostain ihmeen syystä menimme katsomaan elokuvan johon emme olisi itseasiassa kumpikaan halunneet kuluttaa rahojamme (Minun syyni). The Expendablesiin nimittäin. Ei nyt sinänsä niin huono elokuvaksi. Juoni kyllä oli tylsä eikä kummoisemmin huvittanut enää katsella kun päälle 60 vuotiaalla Stallonella on olevinaan pientä romantiikan tynkää parikymppisen kanssa. Niin väärin. MUTTA jos toimintaleffana arvostellaan niin joo, OK. Takaa-ajoissa kamera hyppelehti vähän liiakseenkin.
Olen aina halunnut antaa leffoille tähtiä, joten tälle antaisin kaksi tähteä.

Zumba

Luovutin. En pysty laihduttamaan pelkästään kotikonstein. Repsahdan liian helposti. Itse asiassa paras keinohan olisi hankkia urheilullinen harrastus jota harjoitettaisiin säännöllisin väliajoin – ei kehtaa jättää väliin. Näinhän minäkin siis teen ja aloitan kaikkien rakastaman Zumban. En ole ikinä kokeillut sitä, mutta tunnetusti mainoksen uhrina uskon vakaasti sen laihduttavaan voimaan. Eikun kaveri mukaan ja menoksi.

Kuntosalikin olisi varmaankin ihan hyvä lisä. Se ei kuitenkaan ole ihan niin helppo homma kuin miltä kuulostaa. Zumbaan voi ilmoittautua netissä ja tuttavaporukan ympäröimänä on helppo ilmaantua paikalle. Jos haluan päästä kuntosalille niin joudun menemään paikan päälle ostamaan kenties jonkin sortin kortin jolla pääsen tietyksi ajanjaksoksi asiakkaaksi. Jaa. Sitten harrastuksen aloitettuani olen todennäköisesti aivan yksin hukassa siellä. Jos haluan oikesti jotain hyötyä tuosta harjoittelusta, niin minun pitää hankkia paikasta jonkin sortin “valmentaja”. Kaiken lisäksi rakas valmentajani olisi tietysti komea muskelimies jonka läsnäolo tekisi harjoitteluni mahdottomaksi. Ideahan oli siis se etten uskalla.

Kaikesta huolimatta aloitan Zumban ( jos onnistun pääsemään ryhmään ) ja toivon sen auttavan laihtumisessani.

Toisinaan on niitä päiviä että haluaisi pistää stereonsa volat täysille ja tärisyttää taloa kunnon metallin tahtiin. Tuosta kyseisestä biisitä on hyvin vaikea löytää hyvälaatuista versiota YouTubesta.

Ollaan mitä halutaan

Joskus vain toivoo että olisi täysin eri ihminen. Ei välttämättä toisessa maassa asuva ja erilaisen läheispiirin omaava vaan erilainen. Käyttäytyisi toisella tavalla ja näyttäisi joltain muulta. Välillä on ihan hyvä syy siihen ettei pidä itsestään. Jos omassa lähipiirissä on henkilöitä, joiden kanssa tulee juttuun, mutta joita ei ikimaailmassa haluaisi muistuttaa, niin se on ongelma. Sisaruksethan saattavat näyttää samalta ihan vain sen takia että he matkivat toistensa puhetapaa ja eleitä. Kun viettää tarpeeksi kauan aikaa jonkun kanssa, niin muuttuu tavallaan tuon toisen peiliksi. MUTTA se ei saa lannistaa. Haluan olla joku muu? No sitten olen joku muu. Se on vaikeaa muttei välttämättä mahdotonta. Itsehillintää ja itsensä loputonta tarkkailua.

Rakastan tätä biisiä. Tai ainakin vielä muutaman päivän. Jos ei joka päivä löydä uutta laulua niin ainakin minä tuppaudun kuuntelemaan sitä yhtä yhä uudelleen ja uudelleen. Kyllästyn siis aika nopeasti

Jaa’a

Välillä päivät vain valuu hukkaan. Esimerkiksi tänään en ole tehnyt mitään koulusta tulon jälkeen. Tulee vain sellainen tunne että jaa, loppu. Jos ei ole suunnitellut valmiiksi mitään puuhaa loppupäiväksi niin tuskin sitä keksii enää vedettyään puoli purkillista särkylääkkeitä kaikkeen mahdolliseen kipuun. Jos tämän saman rytmin sitten antaa jatkua päivästä toiseen niin elämä valuu nopeasti hukkaan. Onko tällä olemassaolollaan ollut mitään merkitystä?